Tämä matka, julkaistu vuonna 1956, merkitsi käännekohtaa suomalaisessa runoudessa. Eeva-Liisa Manner nousi teoksellaan modernistisen ilmaisun kärkinimeksi, ja kokoelman ilmestyminen muutti käsityksen siitä, mitä runous voi Suomessa olla. Aikaisemmin lyriikka oli vahvasti sidoksissa mitallisuuteen, loppusointuihin ja luonnonkuvaukseen, mutta Mannerin teksteissä nämä rajat murtuvat. Hän toi suomalaiseen runouteen olemassaolon pohdintaa, sisäisiä ristiriitoja ja filosofisia sävyjä, joita ei ennen häntä ollut nähty samalla tavalla. Mannerin runous ei tarjonnut valmiita vastauksia vaan loi tilaa ajatella. Hänen kielellinen rohkeutensa ja ilmaisun vapaus inspiroivat kokonaisen sukupolven kirjailijoita, ja kokoelma nähdään yhä yhtenä suomalaisen modernismin peruskivistä.
Tämä matka on kokoelma runoja, jotka pureutuvat ihmismielen monikerroksiseen maailmaan. Manner ei kirjoita ulkoisesta todellisuudesta, vaan sisäisestä matkasta – siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen pysähtyy ja kuuntelee itseään. Runot ovat kuin henkisiä tiloja, joissa kohtaavat epävarmuus, kaipaus, yksinäisyys ja metafyysinen pohdinta. Mannerin runon puhuja ei ole aktiivinen toimija, vaan tarkkailija, joka kulkee kielen ja tunteen rajapinnoilla. Hänen runoutensa avaa portteja tuntemattomaan: siihen, mikä ei näy, mutta jonka voi aistia. Tämä introspektiivinen ote tekee kokoelmasta intiimin, mutta sen kokemukset ja tunnelmat resonoivat laajasti. Mannerin ääni on hiljainen mutta voimakas – se kuiskii kysymyksiä, joita moni ei uskalla sanoa ääneen.
Eeva-Liisa Mannerin runokieli on tinkimätöntä, pelkistettyä ja samalla äärimmäisen ilmeikästä. Tämä matka ei turvaudu koristeellisuuteen tai tunteiden ylikorostamiseen. Sen sijaan Manner antaa hiljaisuuden, taukojen ja sanavalintojen rakentaa merkityksiä. Jokainen säe on tarkasti aseteltu, ja niiden väliin jää tilaa lukijan oivalluksille. Rytmi on tärkeä osa lukukokemusta – ei musiikillisena kaavana, vaan hengityksenä. Lukeminen etenee kuin meditaatio, jossa jokainen sana on painava. Manner käyttää kieltä kuin maalarin sivellintä – joskus pelkkä varjo riittää synnyttämään muodon. Hänen runoutensa ei kerro tarinoita, vaan luo tunnetiloja, tilapäisiä olotiloja, jotka lukija kohtaa omalla tavallaan. Kokoelman kauneus syntyy juuri sen hienovaraisuudesta – siitä, mitä jätetään sanomatta, mutta joka silti jää elämään lukijan sisälle.
Tämä matka heijastaa paitsi Mannerin omia kokemuksia, myös laajempia historiallisia ja kulttuurisia virtoja. Vaikka teos ei ole poliittinen perinteisessä mielessä, sen sävy ja aiheet heijastavat sodanjälkeisen Euroopan psyykkistä ilmastoa. Sodan varjo, menetys ja trauma näkyvät rivien väleissä – ei suoraan, vaan alitajunnan kuvina. Mannerin oma elämä, johon sisältyi sairautta, eristäytyneisyyttä ja läheisten kuolemaa, on läsnä tekstissä. Samalla runot puhuttelevat ketä tahansa, joka on kokenut menetyksen, etsinyt merkitystä tai kysynyt itseltään, miksi olemme olemassa. Teoksen vahvuus piilee siinä, että se ei tyydy vain yksilön tunteisiin, vaan onnistuu yhdistämään ne ihmiskunnan yhteiseen kokemuspohjaan.
Tämä matka ei ole vain yksi kokoelma muiden joukossa – se on runokirja, joka on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen kulttuuriperintöön. Mannerin tapa kirjoittaa ja ajatella on vaikuttanut lukuisiin runoilijoihin, esseisteihin ja kirjallisuudentutkijoihin. Teos ei ole vanhentunut, koska sen ytimessä on ajattomuus: ihmisen kokemus itsestään, maailmasta ja toisista. Kokoelma vaatii lukijaltaan pysähtymistä, mutta se myös antaa enemmän kuin useimmat teokset. Jokainen lukukerta voi avata uuden kerroksen, uuden näkökulman. Tämä matka ei ole helppo tai kevyt, mutta juuri siksi se on merkityksellinen. Se ei pyri viihdyttämään vaan liikuttamaan, ja siinä se onnistuu poikkeuksellisella tavalla. Mannerin sanat ovat hiljaisia, mutta ne kantavat pitkälle – jopa sukupolvien yli.
